Oho

Menomatkalla tuijotin ulos bussin ikkunasta jännittyneenä ja suu jännityksestä kuivana. Tulomatkalla näpräsin puhelintani siihen kuitenkaan liiemmin keskittymättä. Mietteliäänä ja suu jännityksen jälkeisestä janosta kuivana. Pieni pullollinen vettä ei riittänytkään.

Haastattelu oli mennyt ihan hyvin. Paino sanalla ihan. Kotiinpaluumatka sujui läpikäyden haastattelun vaiheita. Tai oikeastaan vaiheettomuutta. Olin valmistautunut käyden läpi absurdeimmatkin haastattelutilanteet. Käyden läpi yksityiskohtaisimmatkin kysymykset, joita saattaisin haastattelussa kuulla. Käyden läpi yrityksen historiaa ja tätä päivää. Käyden läpi itseäni. Muotoillen napakoita tapoja kuvailla itseäni konkretian kautta. Hahmotellen haastattelijalle esitettäviä loppukysymyksiä. 

Ja sitten. Haastattelu ei kohdannutkaan odotuksieni kanssa. En joutunut prässiin. En painekattilaan. En jyrän alle. Haastattelija kysyi vain muutaman ympäripyöreän kysymyksen ja antoi minulle mahdollisuuden esittää omani. Ja sitten haastattelu oli ohi. Öh?

Kotimatkalla mietin, miten vähän lopulta sanoin. Haastattelutilanteessa jännitti hirveästi ja jännityksen lisäksi vielä hämmensi. Olin valmistautunut kysymyksiin, jotka eivät antaisi tilaa liialle sooloilulle ja rönsyilylle. Täsmäkysymyksiin. Mutta sitten minulta kysyttiin kysymyksiä, joihin voisi vastata juuri niin monella tyylillä kuin olisi vastaajiakin. Kipsi. 

Haastattelusta jäi ristiriitainen olo. En huomannut mokanneeni. En sanonut mitään hölmöä, enkä kai muutenkaan antanut itsestäni huonoa kuvaa. Haastattelu oli kaukana katastrofista. Mutta. Onnistuinko loistamaankaan? Onnistuinko vakuuttamaan? Onnistuinko olemaan haastateltavista juuri se, jonka paperista poimittaisiin puhelinnumero, johon soitetaan, että sinulle on työpaikka?

No onnistuin! ONNISTUIN! Minulle toden totta tarjottiin töitä! Vakituinen työpaikka! Kokoaikainenkin! Työpaikka, johon hain valtavan innostuksen vallassa yli 2000 (kyllä, kahdentuhannen) hakijan joukossa. Kuvaillessani itselleni ideaaleinta työpaikkaa juuri tämä työ solahtaa kuvailuni muodostamaan lokeroon! Työ Suomessa, mutta kansainvälisessä työympäristössä. Työ, jossa tiedän jo olevani hyvä, ja tietenkin haluan vielä paremmaksi. Työ, jossa on lukuisia etenemismahdollisuuksia. HELL YES!

Parasta ennen ei ollutkaan vielä mennyt. Viimeinen käyttöpäivä ei ollutkaan vielä mennyt. Kolmannen asteen palovamma ei tapakaan. Olo on kuin loton pääpotin voittajalla! Yli vuoden kestäneestä työttömyydestä työelämään ilman suhteita. Ei hitsit, kyllä se näemmä on mahdollista!

Huh, mikä matka tämä onkaan ollut! Keväästä kevääseen kestänyt työttömyys on mahduttanut sisälleen valtavasti kaikkea. Paljon hampaiden kiristystä, itkua ja lisää itkua, turhautumista turhautumisen päälle, merkityksettömyyden tunnetta, epätoivoa ja epäuskoa. Niin paljon pahaa oloa. Niin paljon.

Lopulta heilautin kättäni. Kaikelle. Itkulle ja turhautumiselle. Epätoivolle ja alakulolle. Heilautin kättäni ahkeralle työpaikan etsimiselle. Heilautin kättäni koko yhteiskunnan tavalle pyöriä. Antaa olla. Pyöritelköön keskenänsä pieniä piirejänsä. Häpäisköön solidaarisuuden käsitettä olemalla solidaarisia vain omien piiriensä sisällä. Tehkööt työnsä keskenänsä niin minä makaan sillä kuuluisalla sohvalla, jollaista en edes omista. En ollut päässyt edes vessojen siivoojaksi, joten olkoon. Poimin riman jalkojeni juuresta ja palasin etsimään töitä, joista olin oikeasti kiinnostunut. Hakemuksia lähti matkaan enää muutama kuussa-parissa. Hakemusten lähettelyn sijaan aloin keskittyä entistä tarmokkaammin hyviin asioihin ympärilläni. Minun elämäni voi olla hyvä elämä ilman työpaikkaakin, helvetti soikoon!

Heilautin kättäni monelle asialle, mutten koskaan oppimiselle. Sillä elämä on yksi iso oppitunti. Opit eniten pysymällä kaikelle vastaanottavaisena. Tapaamiasi ihmisiä ja kokemiasi tapahtumia kohtaan. Olen pyrkinyt näkemään työttömyyden osana oppituntia. Olen halunnut nähdä työttömyyden jonain, jonka kuului osua kohdalleni, jotta oppisin jotain, mitä tähänastinen elämäni ei vielä ollut ehtinyt opettaa. Oliko vaikea oppitunnin osa? Joo. Oli. Aivan hirveä. Oliko työttömyydestä helppo löytää sitä "nyt minä opin jotain uutta!" -puolta? Joo ei. Ei ollut. Oli todella vaikea suhtautua työttömyyteen osana oppituntia, sillä enhän minä voinut tietää, kestäisikö osa ihan oppitunnin loppuun saakka. Oli ylipäätään vaikeaa suhtautua johonkin niin kamalaan asiaan kuin työttömyys mahdollisuutena oppia jotain.

Mutta kyllä. Kyllä työttömyys minulle opetti. Esimerkiksi että elämä ei ole kauniisti eteenpäin soljuva jatkumo. Naiivi mielikuva, eikö? Mietin tätä monesti. Että miksi minä heräsin tajuamaan vasta työttömyyden myötä, että elämä tällaisilla puitteilla kuin Suomeen syntyneellä voi olla, ei saatakaan olla mikään johdonmukaisesti etenevä viiva. Mietin kerran jos toisenkin, miten oma elämäni olikaan tähän mennessä todentotta edennyt. Joskus hitaammin, joskus nopeammin. Mutta edennyt kuitenkin. Elämässäni on tapahtunut vähän sitä sun tätä, mutta kaiken myllerryksen taustalla elämä on kuitenkin edennyt.

Olen aina askeltanut eteenpäin. Työttömyyden myötä otin kuitenkin monta askelta taaksepäin. Sitä kuvittelee määrätietoisia askelia ottaessaan pääsevänsä jos ei nyt jonon kärkeen asti niin etuosaan jonoa kuitenkin. Minähän olin tehnyt juuri jonon kärkijoukkoihin pääsemiseen mahdollistavia ratkaisuja. Mutta niin vain minä löysinkin itseni jonon takaosasta. Joku tuuppi minut sinne vaikka harasin vastaan. Ja sieltä perältä näytti olevan enää mahdotonta päästä muiden ohi jonon kärkeen.

Jonon perällä toimettomana seisoskelu antoi aikaa. Mitäs muutakaan minulla olisi ollut. Siellä minä seisoin ja tarkastelin jonoa ja jonon ulkopuolisia voimia. Työttömyys opetti minulle paljon siitä, miten suomalainen yhteiskunta pyörii työttömän ympärillä. Opin miten passiivisuus on työttömälle aktiivisuutta turvallisempi tie. Opin miten tarkoituksellisesti yhteiskunnan taholta ylläpidetyn työttömyyden annetaan rojahtaa jokaisen työttömän omille harteille samalla kun työtöntä kuitenkin kielletään olemaan oma-aloitteinen ja luova etsiessään tietä ulos työttömyydestä. Tai siis, ei kielletä. Napsaistaan vain työttömyystuet. Ei sen kummempaa. Opin miten vaikeana työttömän osa yhteiskunnassa pidetään. Rikkaruohojen ja elämäntapaintiaanien oloja ei edes pyritä parantamaan. Sillä vain työ on tie onneen. Mitään ei kuulu saada ilmaiseksi. Sanoo ihmisolento, joka on ainoa olento, joka maksaa valuuttaa voidakseen elää tällä planeetalla... 

Työttömyyteni myötä opin, miten ajattelemattomasti ihmiset suhtautuvat työttömiin ja työttömyyteen. Kuunneltuani vuoden ajan toistuvia latteuksia, joiden oli tarkoitus lohduttaa, kannustaa ja tsempata, opin läjäpäin kannustavia lauseita ja neuvoja, joita missään nimessä ikinä ikinä en tule lausumaan yhdellekään tapaamalleni työttömälle. Kerrasta toiseen lausutut tyhjät sanat eivät kannusta. Ne lannistavat entisestään. Eikö sinullakaan ole muuta sanottavaa? Luuletko olevasi ensimmäinen, joka sanoo minulle noin? Älä kuvittele kykeneväsi lohduttamaan minua puhkikuluneilla lausahduksillasi. Autat minua vain antamalla minulle palkkatyöpaikan!

Okei se siitä oppimisesta, sitten kiitospuhe. Vielä lopuksi kiitospuhe teille, lukijani.
 

Kiitos, kun olette olleet mukana tällä kamalalla matkalla. Te olette olleet merkityksellinen osa työttömyyttäni. Teidän kommenttien, tuen, tsemppien, peukkujen, kehujen, kiitosten ja jakamienne kokemuksien ja tarinoiden vuoksi olen kokenut tekeväni jotain järkevää ja merkityksellistä kirjoittaessani tänne. Tosin on myönnettävä, että tämä blogi alkoi käydä aika raskaaksi paikaksi kevään edetessä. Muutos alkoi siitä symbolisesta käden heilautuksesta. On ollut aikoja, jolloin todella tarvitsin tätä blogia. Tänne voin aina palata ja murehtia. Ja kiukutella. Ja kertoa, miltä tuntui. Mutta aloin hiljalleen vierastaa tätä paikkaa. Aloin nähdä, että olisi parempi lopettaa ennen kuin oma blogini kuristaisi minut. No, nyt tulikin toinen syy lopettaa.

Kiitän teitä vielä viimeisen kerran siitä, miten mahtavia te kommentoijat olette. Te olette olleet se jännittävä, kasvoton, mutta kuitenkin hyvin moniääninen ja läsnäoleva porukka, jonka kanssa kommunikoidessa olen oppinut uusia asioita. Te olette opettaneet. Te olette antaneet paljon ajateltavaa. Kiitos.

Vielä kiitospuheen lopuksi tekisi mieli sanoa jotain... jotain, mitä en osaa sanoa. Mutta... eäh... no, ehkä eniten haluaisin sanoa, että... no ihan oikeasti on vaikea sanoa mitään, mitä te ette jo tietäisi. Hmmm... Etsikää kaikkia mahdollisia kanavia, jotka auttavat teitä jaksamaan. Koettakaa löytää tapoja asettaa itsenne jos ette ehkä tämän kuran ulkopuolelle niin ainakin yläpuolelle. Keskittykää. Oikeasti. Keskittykää hyviin asioihin.

Kiitos hakemuksestasi. hiljentyy nyt. Lähettämänne kommentit toki kilahtelevat sähköpostiini ja niihin vastaisuudessakin mielelläni vastailen.

En ole ilmainen

Oletko ajatellut tehdä palkatonta työtä jossain yrityksessä? Saadaksesi jalan oven väliin? 

Katson yllättyneenä minut vain lyhyen ajan tuntenutta kysyjää ja pinnistän pitääkseni eleeni neutraaleina.

En. En ole ilmaistyövoimaa. En suostu tekemään yrityksille palkatonta työtä.

Ulkokuori pysyy tyynenä, mutta sisällä myrskyää. Ärsyttää ja turhauttaa. Miksi helvetissä työttömille ehdotetaan palkatonta työtä? Miksi helvetissä palkaton työ nähdään oivimpana tapana työttömille saada se perkeleen jalka sinne helvetin oven väliin? Miksi työttömien tulisi tehdä ilmaiseksi töitä osoittaakseen, että kykenevät tekemään töitä? Miksi helvetissä tapaan tällaisia ehdotuksia huolimattomasti ja ajattelemattomasti ympärilleen viskeleviä ihmisiä kerrasta toiseen?

Eheh

Ne hetket, kun näet, miten tragikoomista elämäsi työttömänä voi olla.

Toinen kerta

Kertoisin teille miten rekrytointiprosessissa kävi. Jos voisin. Mutta kun en voi, koska en tiedä itsekään. Kysyessäni olen saanut vastaukseksi, että tilanne on yhä päällä. Liian monta vaihetta. Liian monta tasoa. Liikaa jahkailua. Suomalainen mentaliteetti, ah.

Voin kuitenkin kertoa teille, että olen päässyt jatkoon nyt toisenkin kerran!
Hullua!